Lemmenjoen kultamailla osa 1

Vierailin Inarissa, Lemmenjoen kultamailla elokuussa. Kultamailla, missä satakunta kaivajaa etsii edelleen omaa kullanhohtoista unelmaansa joko harrastus- tai ammattipohjalta. Välineinä ovat lapio ja ränni tai kaivukone ja koneseula ränneineen.Vaskaus kuitenkin on edelleen se viimeinen työvaihe sekä käsin että koneella kaivaville.

Koneellista kullankaivuuta harjoittaa alueella arviolta vajaat parisenkymmentä kaivajaa, joista kymmenkunta tekee sitä ammatikseen. Konekaivualueita on 19. Ympäristölupia koneelliseen kaivamiseen on voimassa 14 kappaletta.

Ennakkokuvitelmissani ajattelin kohtaavani tunturissa pitkäpartaisia, juroja ja sulkeutuneita erakkoja, jotka suhtautuvat kamera kädessä lähestyvään toimittajaan epäluuloisen vihamielisesti.

Ja katin kontit. Perillä minua odotti joukko sinnikkäitä, vieraanvaraisia, huumorintajuisia ja ennen kaikkea ahkeria ammatti-ihmisiä.
Miessijoen valtauksilla tutustuin kahden päivän aikana muutamiin koneellista kullan kaivuuta harjoittaviin mieheen ja naiseen. Tarinointi heidän kanssaan muodosti kuvan byrokratian rattaita vastaan taistelevasta ihmisryhmästä, joitten työn jatkuminen ei enää ole omissa käsissä.

Siitä vakuutuin, että kullan kaivaminen erämaassa on ennen kaikkea kovaa työtä tiettömien taipaleitten takana. Vaatii seikkailumieltä ja rohkeutta elää tuntureilla, missä lähimpään kauppaan on matkaa lähes 100 kilometriä, lähimmälle tiellekin yli 30 kilometriä. Jokainen paikalle rahdattu tavara pitää harkita tarkkaan, kun työmaan huolto tapahtuu pääasiassa talvella moottorikelkoilla.

Tili tuli – vai tuliko?

Miessijoen sorapohjaisilla latvoilla voi vielä aistia sitä suomalaista sisua ja luovaa hulluutta, jotka etelän kivikylissä on aikoja sitten valutettu asvalttiin.
Kullan löytymiseen vaikuttaa ahkeroimisen lisäksi myös monina vuosina hankittu luja ammattitaito sekä ripaus onnea aina tarvitaan, etenkin kun puhutaan kultahippujen löytämisestä. Kullankaivajan tilipäivä ei todellakaan ole säännöllisesti kuukauden viimeisenä päivänä.

Seuraavassa Konepörssissä nro. 10 (ilmestyy 15.10.) tutkaillaan koneellisen kullankaivun historiaa sekä puheenvuoron saavat kullankaivajat itse. Tutustumme lemulaiseen Tauno Leinoon, joka asuu Miessijoen varressa ja kaivaa tällä hetkellä Korhosenojalla. Tänä vuonna Tauno löysi tähän saakka suurimman eli 118,72 grammaa painavan hippunsa.

Seuraavassa Konepörssissä erittäin pitkän linjan kullankaivaja, inarilainen Kari Merenlahti kertoo kaivuhommistaan erämaassa. Kari ja vaimonsa Sirkka viettävät kahdeksan kuukautta vuodesta kämpässään kultamailla.

Tapaamme vielä inarilaisnokialaisen Telilän perheen, joka on kaivanut kultaa koko perheen voimin Lapissa jo 70 –luvun alusta asti. Telilöitä onnisti viimeksi elokuussa 2009. Hepo-ojalla rännistä löytyi 82,8 grammaa painava hippu.Hippulöydöt ovat kullankaivajan ilonaiheita, mutta leipä tulee vaskatusta hienokullasta.

Uusi kaivoslaki lopettaa konekaivun

Koneellinen kullan kaivuu Suomessa uhkaa tulla tiensä päähän. Syksyllä hallituksen käsiteltäväksi tuleva uusi kaivoslaki nimittäin tulee toteutuessaan lopettamaan kokonaan tämän elinkeinon ammattiharjoittajien ryhmän Suomessa.

Vastakkain ovat vuosia olleet pieni kullan kaivamiseen erikoistunut ryhmä ahkeria ihmisiä sekä suuri ja mahtava Metsähallitus. Konekaivun vainoaminen tosin alkoi jo 90 –luvun alussa. Vuoden 1991 jälkeen koneellinen kaivaminen sallittiin ainoastaan valtauksia yhdistävissä kaivospiireissä, joissa se oli jo aloitettu. Piiri on valtausta vahvempi juridisesti ja antaa mm. paremmat mahdollisuudet asumusten rakentamiseen valtauksille.

Lukuisat oikeudenkäynnit kullankaivajien ja luonnonsuojelijoiden välillä vuosien varrella ovat päätyneet poikkeuksetta kullankaivajien eduksi. Laki on siis ollut kullankaivajien puolella, joten lain muuttaminen onkin ainoa keino ajaa koneella kaivavat pois Lemmenjoen ja sen sivujokien valtauksilta.

Vastustajat puhuvat nykyisen konekaluston kehittyneen niin paljon, että tuho on moninkertaista 20-30 vuoden takaisiin koneisiin verrattuna. Tosiasia kuitenkin on, että nykyisellä 20 tonnin kaivukoneella ei juuri sen enempää tavaraa mätetä kuin 20 vuotta sitten. Eikä päästä sen syvemmälle. Ja aika monella kaivajalla kalusto on melko ikääntynyttä. Åkerman on näillä työmailla vielä kuuminta hottia. Kun tulevaisuus on epävarmaa, ei kalustoon kannata investoida.

Tulevan siirtymäajan pituus on vielä arvoitus kaikille. Kaavailuissa on, että vuonna 2011 voimaan tuleva laki antaisi neljä vuotta armonaikaa. Vuoden 2015 jälkeen alkaisi siis jälkien lopullinen siivoaminen ja loppuun ajetun kaluston rahtaaminen pois kultamailta. Osina tai kokonaisena.

Kaikissa oikeusasteissa vuosia oikeuksiansa ajanut ja aina taistojansa voittanut kullankaivajien ammattikunta on häviämässä etelän herroille ja rouville. Metsähallitus on saanut vuosia siipeensä ja lakimuutoksilla sekin tulee pääsemään kauan tavoittelemaan päämääräänsä.

Uusi kaivoslaki on saanut osakseen paljon kritiikkiä muiltakin kaivosalan ammatti-ihmisiltä. Ulkomaiset kaivosyhtiöt eivät lain toteutuessa enää Suomeen jatkossa uusia kaivoksia perusta, näin uskoo moni.

Kauas on pitkä matka

Mannerheimintieltä Helsingistä on Inarin Njurkulahteen maanteitse 1202 kilometriä. Vantaan Vernissakadulta, Metsähallituksen pääkonttorilta etäisyyttä on muutama kilometri vähemmän. Njurkunlahdesta edelleen Miessijoen varteen on vaivalloinen taival yli 20 kilometriä veneessä ja reilut kymmenen kilometriä patikoiden.

Etelä-Suomesta eduskuntaan valitun voin kuvitella ymmärtävän kullankaivajien ammattikuntaa yhtä hyvin kuin sika ymmärtää liikennesääntöjä. Lemmenjoen jylhän juhlallinen korpimaisema on kaukana pääkaupungin melusta ja hälinästä. Päätökset tehdään kuitenkin jossain muualla kun Lemmenjoen kultamailla. Harva päättäjä on lakia sorvattaessa vaivautunut henkilökohtaisesti tutustumaan alueen ihmisiin ja kaivauksiin.

Lakia valmistelleesta työryhmästä kukaan ei ole kaivajien mukaan tullut paikan päälle. Lentokoneesta joku on kuuleman mukaan saattanut touhuja pällistellä.

Koneellisten kullankaivajien väitetään pilaavan ja raiskaavan luonnonpuiston ainutlaatuista maisemaa. Kaivamista kuitenkin valvotaan ja säädellään lukuisilla lailla ja asetuksilla.

Ennen toiminnan aloittamista kullankaivaja suorittaa vakuusmaksun tai hankkii ympäristöluvan, jonka alle on yhdistelty aiemmat vesiluvat, vakuusmaksut, maisemointivelvoite sekä erikseen maksettava vuosittainen vesinäytteiden ottovelvollisuus kaivualueelta ja alapuolisista vesistöistä. Nämä toimivat takuina kaivualueen ennallistamisesta kaivutoiminnan päättyessä.

Näiden lisäksi koneita hyödyntävillä yrittäjillä on oltava pakollinen ympäristövahinkovakuutus, jonka mukaisesti yritys vastaa koko omaisuudellaan alueen ennallistamisesta jopa mahdollisen konkurssinkin jälkeen. Näin ollen maisemoinnin maksaa – ja yleensä suorittaa – kullankaivaja itse.

Kaikki liikkuminen on sekin luvanvaraista. Mönkijällä tai veneellä siirtymiseen tarvitaan Metsähallituksen lupa. Vuonna 2006 Metsähallitus keksi lopettaa ilmaiset mönkijäluvat kulta-alueella asuville kullankaivajille. Metsähallitus ei kuitenkaan ole hyväksynyt kymmenkunnan kaivajan asuinpaikaksi Inaria.

Nykyinen kaivoslaki sallii vaatimattoman asunnon rakentamisen työmaan yhteyteen.

Ei suuria jälkiä

Kultamaa valtauksineen on ollut osa vuonna 1956 perustettua kansallispuistoa vuodesta 1971 lähtien. Lemmenjoen kansallispuiston pinta-ala on 285.000 hehtaaria. Valtauksia alueella on rapiat 300 hehtaaria, joista vain osalla kaivetaan. Kulta-alueen kohdalla puhutaan siis promilleluokan pinta-alasta verrattuna koko puiston pinta-alaan. Presidentti Kekkonen piti aikanaan kullankaivajien puolta ja esitti kultamaan jättämistä luonnonpuiston ulkopuolelle. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Minun on vaikea tajuta, miten niin pienellä alueella tapahtuva konekaivu voi vahingoittaa valtavaa luonnonpuistoa mitenkään. Etenkin kun vesistöjen tilaa tarkkaillaan koko ajan ja kullankaivajien on lainkin mukaan huolehdittava siitä, että ruskea vesi ei pääse luonnonpuroja värjäämään.

Lapin Ympäristökeskus valvoo vesien tilaa ja on toki havainnut esimerkiksi Miessin alajuoksulla kohonneita kiintoainepitoisuuksia ja ajoittaista sameutta. Lemmenjokeen saakka ei ole mittauksissa havaittu vaikutuksia. Kullankaivajat keittävät edelleen kahvinsa tunturipurojen veteen.

Kultaa saadaan Lemmenjoelta talteen vuosittain noin 20 kiloa, joten kovin suurta kuoppaa ei pois vietävä ”lopputuote” maaperään 10 vuodessakaan jätä.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Kittilän Suurikuusikon kultakaivoksen vuosituotanto on 4000-5000 kiloa kultaa ja sekin määrä sopii lähestulkoon yhteen 200 litran tynnyriin (lue tästä).

Keskeneräinen maarakennustyömaa on harvoin maisemassa kaunistus. Olkoon kyse sitten kullan kaivamisesta, rakennus-, louhinta- tai tietyömaasta. Kun koneellisen kullankaivuun jäljet kuitenkin maisemoidaan, niin luonto hoitaa ajan myötä arvet piiloon. Samea vesikin selkiytyy luultavasti nopeasti.

On järjetöntä jättää maan alla vielä piilotteleva kulta etsimättä. Kulta alkaa olla myös yhä syvemmällä ja lapiomiesten ulottumattomissa. Helpot paikat on jo aikoja sitten kaivettu.

Vuosittainen puistossa vierailevien vaeltajien joukko ei ole järin suuri. Puhutaan 10.000 ihmisestä. Sekä retkeilijöille että ammattiansa harjoittaville kullankaivajille löytyy oma tilansa ja rauhansa. Harvoin rinkkaselkäiset retkeilijät tulevat Miessijoelle asti. Ja paljonko kulkijamäärä sitten vähenee, kun kullankaivajat alueelta kaikkoavat. Tarunhohtoinen ja Lapissakin lukuisia legendoja synnyttänyt kulta ja sen kaivajat kiinnostavat vaeltajia vähintäin yhtä paljon kuin Lapin karu ja ainutlaatuinen luonto.

www.kullankaivajat.fi (Lapin kullankaivajain liitto ry)
www.kultahippu.fi (asiaa kullasta ja hipuista)

Lue myös toinen osa tarinasta tästä

Olli Päiviö