Markku Rautionmaa (70 v) - konekauppaa pitkin poikin palloa

Olli Päiviö

Etelä-Korealaiselle konekauppiaalle ei 90-luvun lopussa oikein maistunut perinneruoka kimchi, mieli raapi maata ja elämästä puuttui valo. Valuuttakriisi kuritti maan taloutta, ja koneet seisoivat ostajia odottaen pihalla. Sitten silmiin osui ammattilehdestä koreankielinen ilmoitus, jossa haettiin käytettyjä koneita ostettavaksi. Silmät kirkastuivat heti, ja hapatettu kiinankaalikin alkoi kadota kitusiin.

Ilmoituksen takana oli supisuomalainen konekauppias, äskettäin 70 vuotta täyttänyt Markku Rautionmaa. Konehankintojen reviiriä kun oli kasvatettu hieman kotikoivikkoa kauemmas. Pitkä ura onkin vienyt Punkalaitumella syntynyttä poikaa ympäri palloa. Tarkka kauppamiehen nenä on haistanut aina, missä päin maailmaa sitä kauppaa kannattaa tehdä.

Mutta ennen kuin mies seisoi Samsung-kaivukoneita tutkimassa korealaisen konekaupan pihalla, oli takana jo monenlaista kuviota. Markku onkin kansainvälisen konekaupan pioneereja Suomessa, ja kuten pian selviää, tienraivaajan osa ei aina ole ollut helppoa. Markku syntyi 10-lapsisen perheen neljäntenä. Aiemmin pihamaalla vilisti jo kaksi vanhempaa veljeä ja yksi sisko. Kaikkiaan katras koostui kuudesta veljestä ja neljästä siskosta. Paitsi maatilan töissä, myös isän tilan yhteydessä pyörittämässä tiilitehtaassa lapset totutettiin työn tekoon pienestä pitäen.

Kotimaatilalla ja omalla tiilitehtaalla tuli se ensikosketus konemaailmaan. Vaikka kuvat ovat jo haaleita, Markun muistot eivät. Ensimmäinen tilalle 50-luvun lopulla ostettu kaivava kone oli Fordson Majorin päälle asennettu JCB-kaivuri. Alemmassa kuvassa Alliksen puskukone on ajettu vuonna 1969 Tatran vetämälle lavetille, suuntana työmaa.

”Lapsityövoiman käyttö ei ollut tuohon aikaan kielletty. Kahdeksan vuotiaasta saakka kannoin tiiliä tehtaalla. Niitä tehtiin meillä parhaimpaan aikaan parisen tuhatta päivässä”, aloittaa Markku.

Tiilitehdas tarvitsee savea ja sen saantia turvaamaan hankittiin kaivavaa konekalustoa. Ensimmäinen hydraulinen kaivukone 50-luvun lopussa oli Turengin sokeritehtaalta

Rautionmaan veljessarjan Matti (vas.) ja Markku ovat kulkeneet konekaupoilla maailmaa ristiin rastiin. Markku tajusi 70-luvun alussa, että urakoitsijalle koneiden hankinta oli varsin vaikeaa. Vain muutama keskusliike saneli kauppapolitiikan. Siitä mies sai kimmokkeen lähteä etsimään hyväkuntoista käytettyä kalustoa Suomen rajojen ulkopuolelta. Kolmas omistaja eli Mikko puuttuu kuvasta.

käytettynä hankittu, Fordson Majorin taakse asennettu JCB-kaivuri. Hääripä savenmättötalkoissa alkuaikoina myös Temmes ja Teräsmieskin.

”60-luvun puoliväliin tultaessa aikakausi kääntyi toiseksi, eikä tiilille enää ollut kysyntää. Vanhemmat veljet lähtivät urakoimaan tiilitehtaan koneilla. Minä menin lukioon, kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1967. Armeijan jälkeen pari vuotta myöhemmin pääsin opiskelemaan valtiotieteitä Turun Yliopistoon.”

Kesäisin veri veti isoveljien kanssa konehommiin, ja vuonna 1972 Markku havahtui joulun lähestyessä jääneensä työmaalle kauhaa heiluttamaan. Opiskelut jäivät kesken.

”Ensimmäinen kosketus konekauppaan Markulle tuli Rotatorin palveluksessa Turun konttorilla. Mies myi pääasiassa pyöräkuormaajia ja puskukoneita. Kaivavaa kalustoa ei silloin ollut vielä tarjolla kuin muutamalla isolla keskusliikkeellä. Vallalla olivat myyjän markkinat.

”Turku oli hyvä näköalapaikka nähdä koneiden ja autojen maahantuontia. Huomasin nopeasti, kuinka suuri pula Suomessa oli kaivavasta kalustosta. Ei ollut montaa paikkaa, mistä ostaa. Koneen ostaja oli tavallaan muutaman maahantuojan puristuksessa vailla vaihtoehtoja. Myös rahoitusvaihtoehdot rajoittuivat yleensä oman kylän Osuus- ja Säästöpankkiin. Ajattelin, että tähän täytyy olla helpompi keino”, muistelee Markku 70-luvun alun tapahtumia. Veljet, ja vielä urakointia tuohon aikaan tehnyt isäkin konsultoivat Markkua koneen oston sietämättömästä vaikeudesta. Jotain asialle oli siis tehtävä

Ensin länsinaapuriin

Markku lähti Ruotsiin etsimään kaivavaa kalustoa. Oman tukkukauppaveronumeron hankinnan jälkeen opintolainan rahat saivat seuraa muualta lainatusta mammonasta. Ensimmäinen 6 000 markkaa maksanut Allis tuli tuliaisina Suomeen ja menikin äkkiä kaupaksi Tuuloksen suuntaan. Seuraavina hankintoina oli pari Broyt-kaivukonetta.  Markku oli ensimmäisten joukossa tekemässä käytettyjen koneiden ”uittoa” Suomeen, kuten tätä toimintaa ainakin viralliset koneiden maahantuojat halusivat tuolloin kutsua.

Markku Rautionmaan ensimmäinen konekauppa sijaitsi Oripäässä. Varastosta löytyi jo tuolloin monenlaista konetta. Kuva vuodelta 1988.

Koneiden hankinta Ruotsista jatkui ja vuonna 1978 muutto Turusta Oripäähän vaimon sukulaisilta ostetulle maatilalle tuli ajankohtaiseksi. Oripäähän perustettiin myös konekaupan tilat. ”Muistan, että 70-luvulla oli ankeitakin konekaupan aikoja. Yhtenä talvena ajettiin velipoika Matin kanssa puskukonettakin.”

80-luvulla toiminta alkoi kasvamaan. Alussa yritystä pyöritettiin Markku Rautionmaa -nimisenä kommandiitti- ja myöhemmin osakeyhtiönä. ”Vuosikymmenen lopulla mietin, että pitää päästä Oripäästä paremmalle liikepaikalle. Humppilasta löytyi tontti kakkostien varresta, missä edelleen toimimme. Toimitilat tontille rakennettiin vuonna 1991.”

Suomen Telakone Oy perustettiin vuotta aiemmin. Mukaan yritykseen lähtivät Markun nuoremmat veljet Matti ja Mikko. Tämä on omistuspohja edelleen. Seuraavakin polvea on jo eri tehtävissä.

Hydrauliikka-asentaja Esa Kalsio (66 v) on ollut Markun palveluksessa jo 35 vuotta. Kerran työantaja tosin oli hilkulla vaihtua. Markku ja Esa illastivat Ritchie & Bros -huutokauppafirman omistajan David Ritchien kanssa. Tämä kertoi haluavansa palkata kokeneen asentajan. Markku ihmetteli, mistä mies tietää Esan ammatin? Toimitusjohtaja kertoi katselleensa Esan käsiä koko illan. Työhakemustakaan ei tarvittaisi – kädet kertovat. Kyseessä on täydellinen asentaja.

”Aloitettiin siis juuri pahimman laman alla. Me tosin vain hyödyimme siitä, sillä olin haistanut sellaisen tulevan. Sama ilmiö oli ollut 80-luvun lopussa muissa Pohjoismaissa, ja kiersin ostamassa kalustoa niistä maista ennen Suomen lamaa. Aivan kuten meillä myöhemmin, rahoitusyhtiöt olivat ryhtyneet takaisin otettujen koneiden kauppiaiksi. Ongelmat valtion taloudessa yleensä pudottavat koneiden hinnat ostajalle edulliselle tasolle”, valistaa hyvän kauppavainun aina omannut Markku.

Markku oli ennen lamaa ostanut koneita pääasiassa juuri Pohjoismaista, aivan satunnaisesti myös Hollannista. Nyt kauppa alkoi käymään Keski-Euroopan kanssa. Tosin Suomesta poispäin. ”Suurin yksittäinen yhden asiakkaan toimeksianto oli 26 ison maarakennuskoneen vienti Hollannin Ritchie & Bros -huutokauppaan. Urakoitsijoilla ei ollut liikevaihtoveronumeroa, joka meillä konekauppiaana tietenkin oli. Tarjosimme näin yhteistyökumppanina urakoitsijalle mahdollisuuden päästä eroon tarpeettomista koneista.”

Telakone eli 90-luvun alun laman pelkällä vientikaupalla. Suomesta laivattiin ulos tuolloin koneita jatkuvalla syötöllä. Markun sanoin; muutamaan vuoteen ei Suomessa kukaan ostanut mitään.

Hollannista Suomeen

Laman jälkeen koneilla lastatun laivan keula kääntyi kohti Suomea. Tarve oli vaihteeksi valtava, kun kaikki käyttökelpoinen kalusto oli rahdattu maailman turuille. Ja jälleen

Markku Rautionmaa lienee Suomen ainut konekauppias, joka on lehti-ilmoituksella etsinyt ostettavaa konekalustoa Etelä-Koreassa. Ihan varma ei voi olla, missä kohtaa lukee Markun nimi. Vuosi on 1998.

kerran ”lamanmetsästäjä” Markku haistoi hyvät kaupat. Alussa mainittu Etelä-Korea kärvisteli talouskriisissä. Sinne siis. ”Hollantilaisten vainun ajamana sinne itseni lennätin. Laitoin ostoilmoituksen lehteen ja hankin paikallisen kännykkäliittymän.”

Mies marssi myös Suomen suurlähetystöön ja pyysi apua puheluiden vastaanottamisessa. Sieltä kerrottiin ensin, että heidän tehtävänään olisi ikään kuin edistää suomalaisten tuotteiden tuontia Etelä-Koreaan, eikä toisinpäin. Mutta kun sellaisia tuotteita ei missään ollut ja suurlähetystön väki toimettomana, niin yksi lähetystövirkailija lupasi ottaa vastaan osan puheluista. Ja puhelimet todella soivat taukoamatta. Koneita käytiin katsomassa maan joka kolkassa.

”Samsung-kaivukoneita sieltä pääasiassa laivattiin Suomeen. Osa koneista jäi myyntiin Hollantiin, osa tuotiin Suomeen. Samalla retkellä kävin huutokaupassa Filippiineilläkin. Siitä tuli turistimatka, en ostanut mitään”, muistelee Markku.

Hauskana yksityiskohtana Etelä-Korean kuvioista on kahdeksan Sisun kauppa. Maansiirtolavalla varustetut neljäakseliset autot tuotiin Markun toimesta takaisin Suomeen. Koneiden tuomisessa oli 80-luvulla omat vaikeutensa. Isot keskusliikkeet ja näiden muodostama Teknisen kaupan liitto havahtui siihen, että olivat jäämässä alakynteen käytettyjen kaupassa. Sanalla sanoen liiketoiminta häiriintyi.

Vaikka Filippiineillä 90-luvun lopulla pidetyssä huutokaupassa oli komea rivi Kobelco-merkkisiä kaivukoneita, ei yhtään konetta tarttunut Markun liiveihin.

”Maahantuojat perustivat työryhmän miettimään, miten meille käytettyjen tuojille voisi laittaa suitset suuhun. Keksivät sitten, että jokaiselle käytetylle maahantuodulle kaivukoneelle pitää saada VTT:ltä hyväksyntä. Tätä toimenpidettä piti anoa. Kahden kuukauden päästä tuli kaksi miestä tekemään päivän kestävän tutkimuksen koneelle. Tekivät vaadittavien muutosten listan. Sitten kului taas pitkä aika ja lopulta tuli tarkastaja katsomaan, että muutokset on tehty. Sitten kun asian katsottiin olevan kunnossa, tarkastaja kiinnitti juhlallisin elein tarran koneen kylkeen. Se maksoi 5 000 markkaa per kone ja sama proseduuri toistui jokaiselle samanlaisellekin koneelle.”

Markku keskittyi tuolloin tuomaan pääasiassa Åkerman-merkkisiä kaivukoneita. Ne menivät helpoimmin ja vähin muutostarpein läpi tarkastuksesta. Pelleilyn kulut nostivat koneen hintaa helposti 7–10 prosenttia.  Pyöräkuormaajia tarkisti ja hyväksyi vain yksi laitos pääkaupunkiseudulla ja siihen oli pahimmillaan puolen vuoden jono.  Sitten koko käytäntö poistui yhtäkkiä kuin oli tullutkin.

”Ainakin neljä vuotta tapeltiin tämän asian kanssa. Kaikki tosin eivät välittäneet mistään tarkistuksista mitään, vaan myivät koneita ilman tätä tarraa. Enkä tänäkään päivänä tiedä, oliko koko hommalle mitään juridisia perusteita. Siinä tuli sellainen olo, että näytetään noille. Periksi antaminen ei tullut mieleen”, pohtii Markku.

Hyundai tuli taloon

Hyundai-maansiirtokoneiden edustus alkoi vuonna 1998. Hyundain herrat kiersivät Suomessa jäljittämässä maksamattomia koneita. Edellinen ja ensimmäinen Hyundai-maahantuoja kun oli osoittautunut täydeksi huijariksi. ”Eipä sitä kauan tarvinnut miettiä. Olimme jo pohtineetkin, että joku oma edustus olisi hyvä olla olemassa. Merkki oli jo sinänsä tuttu, ja yritys tiedettiin nopeasti kehittyväksi.”

Myös käytettyjen koneiden tuonti jatkui vilkkaana. CE-merkki tuli pakolliseksi siten, että ennen vuotta 95 valmistettuja koneita sai myydä ilman sitä.

”Alkoi aikakausi, jolloin piti olla tarkkana, kun koneita ulkomailta osti. Alussa mekin vahingossa sotkeennuimme joihinkin epämääräisiin tapauksiin. Ne vietiin myöhemmin

Markun Belgian kuninkaaksi ristimä, Libanonista Eurooppaan konekaupoille tullut konekauppias, yritti myydä kyseistä kaunokaista Markulle, joka kuitenkin oivalsi Suomen Pingon-markkinat olemattomiksi. Kauppoja ei kätelty.

kuitenkin pois maasta, eikä myyty Suomeen.” CE-vaatimukset tulivat kauppiaille yllätyksenä. Moni ehti tietämättäänkin myymään ”laittomia” yksilöitä asiakkaille. Moni varmasti myi myös tietoisesti.

”Me sovittelimme näitä ja ostimme muutamia koneita jopa asiakkailta takaisin. Tilanne oli jonkin aikaa kyllä melko sekava.” Nyt tilanne ei enää ole niin akuutti, mutta esimerkiksi Euroopan huutokaupoissa myydään edelleen CE-hyväksyntää vailla olevia koneita.

”Internet on tuonut koko maailman konetarjonnan kaikkien ulottuville nykyään. Hintataso on vakiintunut kaikille samaksi ja yhteisvaluutta on tehnyt vertailun helpoksi. Markka-aikaan devalvaatiolla kikkailtiin ja se toi aina omia haasteita konekauppaankin. Kauppamiehet hyötyivät valuuttakurssien vaihteluista.” Suomen Telakoneen uusien Hyundai-maansiirtokoneiden myynti on vakiintunut noin 100 koneen vuosivauhtiin. Käytettyjä lähtee asiakkaille kolmisensataa vuosittain.

”Meillä palvelukonsepti on sellainen, että urakoitsija saa meiltä koko sortimentin. Varastossamme on harvinaisempiakin koneita, kuten dumppereita, heti toimitettavaksi. Tällä hetkellä henkilökuntamme koostuu 20 ammattilaisesta”, sanoo Rautionmaa. Markun toimenkuvaan kuuluu edelleen käytettyjen hankinta sekä myös seulat ja murskaimet mies hoitaa. Miehen toinen yritys eli Supernostot on sekin edelleen toimiva konsepti.

Supernostojen Lokomo töissä Tallinnassa 90-luvun alussa.

”Käsieni läpi on mennyt satakunta nosturia. Vein alkuaikoina Lokomoita pois Suomesta, pääasiassa Venäjälle. Kaukaisimmat asiakkaat löytyivät Afganistanista ja Afrikasta. Ja koko ajan olemme myös tehneet töitä omalla kalustolla. Etäisin työmaa meidän nosturillemme on ollut Uruguayssa, missä rakennettiin Stora Enson sellutehdasta. Nykyään omassa kalustossamme on neljä mobiilinosturia.”

Eri merkit sulassa sovussa Suomen Telakone Oy:n pihamaalla Humppilassa. Nykyään noin 100 uutta Hyundaita  ja kolmisensataa käytettyä maarakennuskonetta toimitetaan asiakkaille vuosittain.

Kysyn lopuksi, mikä on ollut pidetyn konekauppiaan punainen lanka kaupanteossa? Mihin se pitkä ja menestyksekäs ura on nojannut?

”Kansainvälisessä konekaupassa pitää olla siellä, missä muutkin kauppiaat. Eri maiden taloudelliset suhdanteet on oltava selvillä, kun hakee ostettavaa. Kaupan teossa pitää olla sanojensa mittainen ja asiakasta ei saa koskaan jättää pulaan. Moraalinen takuu on annettava käytetyillekin koneille. Vastaamme Telakoneella myymistämme tuotteista ja annamme tarpeen vaatiessa myös varakoneen käyttöön”, tiivistää koko maailman konekauppias Markku Rautionmaa.

Kiirettä on varmasti pitänyt. Maatilan työt, neljä lasta, konekauppa, siihen liittyvät ulkomaan reissut sekä vielä oma nosturifirma ovat taanneet sen, että hirveästi ei ole jäänyt aikaa harrastuksille. Lopuksi selviää sekin, miksi mies on pysynyt niin hoikkana. ”Kun kiireisimpinä aikoina ei ole ehtinyt edes syömään.”

Suuresta sydämestä kertoo se, että kun mies juhli viime vuoden lopulla 300 vieraan kanssa syntymäpäiviään Turun VPK-talolla, niin lahjarahoilla kerättiin 8 000 euroa TYKS:in lastenosastolle.

Markun perintätoimisto

Markku Rautionmaa kertoo, että parhaimpina vuosina auton mittariin kertyi noin 90 000 kilometriä. Paitsi kauppahommia, myös perintää piti harrastaa. Ja se nakki narahti useimmiten Markun kontolle. Kun ennen rahoitusyhtiöitä ei luottoa saanut kuin kylän pankeilta, niin osamaksusopimus tehtiin asiakkaan ja myyjän välille. Kun maksut jäivät rästiin, piti lähteä perintäreissulle. Monenlaista kommellusta matkan varrelle osui, mitään uhkaavia tilanteita ei Markun työuran varrelle kuitenkaan näissä perintähommissakaan ole sattunut.

”Muistan yhden talon. Marssittiin pirttiin ja emäntä sanoi, että isännästä on tullut sitten viime näkemän kuuro. Siinä äkkikuuroutunut mies sitten pyöritteli päätään, kun me esitimme maksutoiveita”, nauraa Markku. Joskus eteisessä kumottiin askillinen salmiakkia suuhun, että ilme olisi ollut mahdollisimman tuima, eikä minkäänlaista lempeyttä olisi kasvoilla.

”Tosin aika vähän näitä maksamatta jättäneitä asiakkaita on ollut. Suomalainen urakoitsija kyllä hoitaa velvoitteensa.”