Uutiset

Työkoneet

35 vuotta maarakentajan asialla

Infra ry:n palveluksesta monipuolisen työuran jälkeen eläkkeelle jäänyt diplomi-insinööri  Tapani Karonen on paitsi vankka järjestömies myös innokas lentopalloilija. Samat lainalaisuudet koskevat kumpaakin. Ajoittain tarvitaan sekä hyökkäämistä että puolustamista. Tiukoissa neuvotteluissakin on osattava iskeä ”pallo” vastustajan kenttään oikeaan aikaan. Kaverilta on saatava välillä hyvä passi toivottuun lopputulokseen pääsemiseksi ja joskus niitä pitää antaa itsekin. Torjuntaankin on ryhdyttävä aika ajoin ja siinäkin paras seinä vastustajan hyökkäyksille rakennetaan yhteistyössä. Vastapuolta on myös kunnioitettava niin pelitossut kuin turva- tai lakerikengätkin  jalassa.

”Tehtävänimike, jonka otin vastaan oli yritysasiamies. Hallituksen puheenjohtajana oli tuolloin Perusyhtymän Kauko Maijala. Liitto rakensi 1970-luvun lopulla myös toiminnanjohtajien verkostoa ympäri maan. Tuolloin liiton palkkalistoilla oli vain kolme toiminnanjohtajaa: Turussa, Uudellamaalla ja Oulussa. Verkosto saatiin maanlaajuiseksi 1980-luvun alkuun mennessä. Viime vuosina muutamia piirejä on yhdistetty; nyt piiriyhdistyksiä on kymmenen ja toiminnanjohtajia seitsemän”, aloittaa Karonen.

Kuvassa SML:n nuoriso-osasto Oulun liittokokouksessa 1980-luvun taitteessa. Kalevi Kaipia (vas.) aloitti vuoden 1977 syksyllä, Karonen taas vuoden alussa.

”Alkuvuosina koneiden ja nostureiden ryhmittely ja luokittelu teknisten ominaisuuksien perusteella kuului tehtäviini. Ryhmittelyä tarvittiin ohjevuokrien laatimiseen ja työnsuunnitteluun. Joskus tuntui siltä, että koneliikkeet yrittivät saada koneensa pykälää isompaan luokkaan esimerkiksi liioittelemalla työpainoja. Maahantuojien antamia tietoja sitten verrattiin tehdasesitteisiin. Joskus täytyi todeta, että koneet olivat lihoneet meillä aika lailla. Toki Suomessa kauhakokoja kasvatettiinkin ja myös vastapainoja sen takia, joten usein se suomalainen työpaino olikin valmistajan antamaa suurempi”, naurahtaa Karonen.

Kuvassa Caterpillar 229 -kaivukone ainoaksi laatuaan jääneessä Kehä-Maxpo -näyttelyssä vuonna 1987. Työpaino 30 tonnia ja hinta 986 000 markkaa.

Edelleen jo 1980-luvulla herättiin kuljettajapulaan. Työtehoseurassa oli aikuiskoulutusta, mutta ammattikoulutus nuorille puuttui. Karonen on ollut mukana myös alan opiskeluasiaa kohentamassa.

”Vasta 1990-luvun puolivälissä maarakennusala saatiin yhdenvertaiseksi muiden alojen kanssa ja ammattikoulutus nuorille koulutusrakenteeseen. Maarakentajan, maarakennuskonekuljettajan ja kivipuolen koulutus ovat kolmevuotisen rakennusalan perustutkinnon sisällä omana suuntautumisvaihtoehtona. Opiskelupaikkoja koko rakennusalan perustutkintoa varten on vuosittain noin 3600, joista vain noin 10 prosenttia tulee maarakennuspuolelle. Se on liian vähän jo siksikin, että maarakentamisen volyymi koko rakennusalasta on kuitenkin noin 20 prosenttia. ”

”Erilaisia ammattipäiviä alettiin järjestämään jo 1980-luvulla ja järjestetään vieläkin, joskaan ei välttämättä enää vuosittain. Nykyään muutakin tarjontaa on niin paljon enemmän, maksullista ja ilmaista. Jossain vaiheessa urakointipäiville osallistuneet jäsenemme alkoivat kritisoida liian korkealentoisesta ohjelmasta, kun rakennuttaja ja pääurakoitsija kävivät keskustelua keskenään.  Aliurakoitsijat, eli se suoritusporras tunsi jäävänsä paitsioon. Liiton toiminnassa onkin pidettävä huolta, ettei kuljeta liian kauas sieltä montun reunalta”, muistelee paritkymmenet urakointipäivät läpi vetänyt Karonen.

Tapani Karosen työpöytä Infra ry:n Helsingin toimistossa Unioninkadulla on siis hiljentynyt. Eläkkeelle siirtynyt Karonen on nähnyt rakennusalan kehityskaarta 35 vuoden ajalta.  SML:n palveluksessa aloittanut veteraani on kokenut lamat ja nousut yhdessä jäsenistön kanssa.

Lue Karosen kaksiosainen haastattelu kokonaisuudessaan Konepörsseistä 11/2013 (ilmestyy 7.11.) ja 12/2013 (ilmestyy 4.12.) tai Lehtiluukusta lehtien ilmestyttyä.

Lue seuraavaksi